Nyt vihdoin sain uskalluksen kirjottaa sen tänne ja purkaa ajatuksia ja tunteita mitkä on päässy patoutumaan tässä muutaman kuukauden aikana. Ja vaikka niitä kuinka miettii ja yrittää kasata edes jotenki järkeväks en pääse alkua pitemmälle ilman itkua.
Ikävä painaa mieltä koko ajan ja jotkut asia saa mut itkemään ihan hillittömästi.
Rääkkään itteeni kattomalla vanhoja kuvia ja kuuntelemalla tiettyjä biisejä, tiedän ettei se auta mitään nyt eikä koskaan, mutta en vaan omalla tavalla osaa päästää irti. Satutin ihmistä joka oli (ja on edelleen) mulle tärkeintä maailmas. Se mun tuki ja turva kaikelta pahalta. Tiedän jo nyt et tuun katuun sitä huhtikuussa tehtyä päätöstä aina. Oon katunu jo nyt n. 4kk.
Oon puhunu ihmisen kanssa asioista, ja se mikä on 100% nii on se ettei enää ikinä palata yhteen.
Silti jaksan elätellä toiveita siitä paremmasta ja yhteisestä elämästä tän ihmisen kanssa, vaikka se ajatus on tuhoon tuomittu. Mutta se on ainoo mikä jaksaa tällä hetkel kantaa mua eteenpäin.
Ikävä ja ahistus yhditettynä siihen että tuun viikon olemaan yksin kotona et ole todellakaan hyvä yhdistelmä.
Siihen kun viel lisää kliseiset rakkauslaulut nii not good.
"The time has come
For closing books and long
Last looks must end
And as I leave, I know that
I am leaving my best friend
A friend who taught me right from wrong
And weak from strong that's a lot to learn
What can I give you in return?
If you wanted the moon
I would try to make a start but I
Would rather you let me give my heart
To sir, with love"
Nyt sain vihdoin osan tänne purettua.
Vielä joskus saan kaiken ulos ja opin kantamaan vastuun siitä et tuhosin sen ainoan ihmissuhteen jolla on perheen ja ystävien lisäks ollu KOSKAAN mitään merkitystä.
Näihin tunteisiin ja kyyneliin......
